Ajatuksia teatterin syyskauden keskeltä

Taiteen kanssa

Taiteen tekemisen äärellä tulee mietittyä, mikä tekee elämän merkitykselliseksi. Paavi Fransiskus ilmaisi kesällä huolensa siitä, erottaako länsimainen nykyihminen enää onnellisuutta sohvasta. Toisaalla, Syyrian sodan keskellä Aleppossa kaupungin viimeinen puutarhuri sanoi haastattelussa, että kyllä liikenneympyränkin voi muuttaa kauniiksi viemällä sinne kukkia. Hän sanoi myös, että kun pommituksia kuuntelee aikansa, ne alkavat kuulostaa Beethovenin sinfonialta.

     Taide voi tehdä ruman kauniiksi ja joskus sietämättömän siedettäväksi, mutta ei vain levittääkseen kauneutta vaan myös heijastaen sitä, mikä on rumaa, epäjärjestyksessä, tolaltaan. Taide osoittaa usein ohi pintakerroksen siihen mihin emme välttämättä muuten tule katsoneeksi.

Rauhallisissa oloissamme Pohjoismaissa, Kainuussa, Kajaanissa pikkukaupungin idyllissä taide voi myös olla jotain, jonka ääressä paha mieli saa purkautua, jonka pariin voi paeta tylsistymistä, josta voi etsiä vaihtelua normaaliin arkeen, kohdata pelkojaan ja jatkaa eteenpäin taas toiveikkaampana. Sitä me kaikki tarvitsemme, että elämä olisi merkityksellistä, toivon horisonttia.

     Taiteen kanssa saa ajatella. Muistaa. Eläytyä. Taiteelta voi ehkä myös pyytää vertaistukea. Kysyä nimeä sille, mikä on vasta tuntemus tai aavistus mielen perukoilla.

      Kaupungin oma teatteri voi olla toveri ja kaveri, se sopii arkeen ja juhlistaa juhlaa. Teatterin tehtävänä on myös yllättää ja hämmentää, olla näkijä ja perspektiivin avaaja, sillä siten uudet oivallukset ja vahvat elämykset syntyvät, että jokin totuttu horjahtaa uuteen asentoon. Minun sisikuntani horjahti viimeksi teatterimme Siunattu hulluus –esityksen katsomossa loppukohtauksen aikana. Tajusin äkkiä, miksi Elmereitä on oltava monta eikä yksi, niin kuin alkuteoksessa. Siksi tietenkin, että Elmerit ovat enemmistö. Vaikka esittäisimme kuinka normaalia arjen touhuissa, enemmistö meistä on Elmereitä. Tuli lämmin olo, tunnistin itsessäni jotain tärkeää. 

      Mutta teatterin ensisijainen tehtävä ei ole muuttaa maailmaa, se on meidän ihmisten tehtävä. Taide, kuten teatteri, auttaa meitä muuttumaan – ja muuttamaan sitä, mille pitää tehdä jotain. Se auttaa meitä peilaamaan asioita, kuvittelemaan ja keksimään ratkaisuja, lepäämään kaikessa keskeneräisessä. 

Onnellisuus vai sohva

Kulttuuri on ihmiselämän perusta. Sen avulla ymmärrämme paremmin, mihin kuulumme tai liitymme, missä toimimme – ja mistä haluamme erottautua. Taide ja kulttuuri auttaa meitä asettamaan mittasuhteet kohdalleen, se auttaa erottamaan onnellisuuden sohvasta. Ilman kulttuuria ei ole yhteisöä. Passiivinen yhteisö ottaa vaikutteensa kaukaa – median välityksellä tai konsulteilta, jotka harvoin kohtaavat ihmisen sellaisena kuin hän elämäänsä elää. Passiivinen yhteisö surkastuu, se tuntee mitättömyyttä ja alemmuutta ja etsii lääkkeeksi etäisiä ihanteita ja kiiltokuvamaisia esikuvia. Kun identiteetiltä katoaa perusta, katoavat perinteet, kyläkaupat ja lopulta toimintakyky. Samaan tapaan lapsuuteni mummolasta katosivat talonpoikaiset huonekalut. Anttilan rekka toi uudet paremmat, ne keinonahkaiset.

     Oman alueen kulttuuritoiminta vaikuttaa monin tavoin ympäristöönsä. Siksi meillä on kulttuuribudjetti ja julkiset taidelaitokset, siksi on seuroja, yhdistyksiä ja kerhoja, ITE-taiteilijoita ja taideoppilaitosten kasvatteja. Oman alueen kulttuuritoiminnan parissa ihmiset tunnistavat itsensä ja toisensa toisin, eri tavalla kuin arjen välttämättömissä puuhissa.

Esitys ja katsoja, sinä ja minä

Teatteri on nykymaailmassa itsenäinen taidelaji, kun se ennen vanhaan usein ymmärrettiin kirjailijan teoksen ylöspanoksi. Teatteri lähenee avoimesti muita taiteita, ottaa niistä vaikutteita ja tekee kokonaisuudesta omansa omilla välineillään, samaan tapaan kuin kirjailijat tekevät omillaan. Ja elämästä kaikki taide on peräisin, teatteri vieläpä erityisesti, ruumiillisuutensa ja hetkellisyytensä vuoksi.

      Kajaanin Kaupunginteatteri on juurevasti oman paikkakunnan teatteri ja taidelaitos. Kainuun oma alueteatteri tunnetaan ja sitä arvostetaan laajasti yli maakuntarajojen. Teatteri luo osaltaan alueen identiteettiä ja tekee sitä tunnetuksi yhdessä muiden kainuulaisten kanssa.

     Kunnianhimoisen ammattiteatterin tehtävänä on tehdä esityksiä, jotka ovat kokonaistaidetta, muovautumista, tapahtumaa. Vastapelurina on katsoja, kokija, joka lopulta muovaa esityksestä oman tulkintansa. Teatterin ammattitaitoa on myös, että luotamme toistemme ennakkoluulottomuuteen. Suomen satavuotisohjelmaan Kajaanin Kaupunginteatteri osallistuu viiden kotimaisen kantaesityksen sarjalla.

     Sen sijaan että tekisimme työmme vain keskenämme, arvaillen katsojan mielenliikkeitä, työtapana on tulevaisuudessa yhä useammin jalkautua taidelaitoksesta turuille ja toreille. Tulemme lähemmäs, auomme ovia, kutsumme katsojaa kohtaamisiin luottavaisina että jotain ennakoimatonta syntyy.

     Päätän tällä kertaa tuoreeseen katsojapalautteeseen. Se on Kainuun opiston kotouttamiskoulutuksen vastuuopettajan sähköpostipalaute 28.9.16 Veden muistista –esityksen pääharjoituksesta (ensi-ilta 1.10.2016).

“Olimme eilen katsomassa Veden muistista koeyleisönä.

Lämpimät kiitokset Teille esityksestä. Tänä aamuna koulussa teatterikokemus on ollut puheenaihe numero yksi. Kertailimme vielä esityksen teemaa ja kohtauksia, samoin kuin teimme ennen esitystä. Vaikka suurin osa puhutusta kielestä opiskelijoilta menikin ohi, on elävän teatterin voima niin suuri, että asioiden ymmärtäminen ruumiinkielen kautta on vahva. Mukava nähdä, kuinka opiskelijat selvästi saivat lisää virtaa ja hyvän kokemuksen eilen illalla, silmät loistaen täällä teatteria muistellaan. Suurimmalle osalle teatterikokemus oli ensimmäinen elämässään.

Esityksen jälkeen ohjaaja ja näyttelijät tulivat vielä jututtamaan opiskelijoita. Meille jäi todella lämmin ja positiivinen kuva Kajaanin kaupunginteatterista ja sen ihmisistä.”

Summa summarum: Altista itsesi teatterille, niin jotain tapahtuu!